Kun isäni täytti 50 vuotta, hän sanoi jalkapallotermein: ” Nytpä käynnistyy elämän toinen puoliaika eikä koskaan tiedä, milloin ne pilliin puhaltaa.”
Hän jätti yksilöimättä, keitä ovat ’ne’. Joskus hän - yhdeksästä lapsesta vanhin - nuorempien sisarustensa haudalla tuumasi, kuinka kumma kaveri kuolema on.
Esikoispoikani syntyi Tampereen yliopistosairaalassa. Hän joutui pian vastasyntyneiden teho-osastolle. Ajattelin, että ’ne’ eivät kyllä nyt tällä kentällä pelanneet kanssani reilua peliä.
Eräänä päivänä näin hoitohuoneessa tyhjän muovikaukalon.
Sain sätkyn.
Ystävällinen sairaanhoitaja sai kauan vakuuttaa, että vauva on väliaikaisesti toisessa huoneessa.
Kun syntyy, saa elämän - mutta kaupan päälle myös kuoleman. Sen kumman kaverin.
Esikoiseni – se teho-ostolla pötköttäjä - täyttää kohta kahdeksantoista. Hän on minua pitempi ja yli kolmekymmentä kiloa painavampi. Kiroilee, pieree ja on omapäinen. Syntymähetkellä hänen mukaansa lyöttäytynyt kaveri kulkee mukana edelleen. Välillä kaveri tuntuu hienovaraisesti vihjaavan olemassaolostaan.
Mistä muusta voi ihminen elämässään olla varma? Elämästä ja kuolemasta. Ei yhtään mistään muusta.
Olen aina viihtynyt hautausmailla. Messukylän hautausmaalla Tampereella istuin opiskeluaikana monta aurinkoista kesäpäivää viettämässä ja tenttiin lukemassa.
Messukylässä on tapahtunut muutakin. Antti Tuurin romaanissa Kylmien kyytimies pohjalaismies – vielä murrosikäinen oikeastaan - heitetään sisällissodan aikaan vastoin tahtoaan kuljettamaan Tampereen taisteluissa kaatuneita valkoisia. Hänen tehtävänsä on kyytiä kuolleita Kalevankankaan taisteluista Messukylän asemalle. Tarinan nuori mies ei ota tapahtumiin kantaa eikä valitse puoltaan avoimesti. Hän suhtautuu työhönsä hillitysti ja tekee havaintoja ympäristöstään. Hänen puhekaverinsa ja huolien kuuntelijansa kauhujen keskellä on oman kylän Prokli. Prokli ei kommentoi ja saa pojan pysymään järjissään keskellä sodan raakuuksia. Ymmärtämättömälle Proklille päähenkilö selittää, mitä tapahtuu, minne mennään ja miksi jokin asia tehdään. Prokli ja kertoja luottavat toisiinsa.
Prokli on hevonen.
Kaikilla on Proklinsa.
Tuurin kirjan Proklin ei käy hyvin. Hevonen teurastetaan julmasti ja turhaan keväiselle jäälle.. Kohtaus saa lukijan tuntemaan pahoinvoivaa myötätuntoa kertojan puolesta. Mutta kertoja kestää. Hän ei palaa Pohjanmaalle samana nuorukaisena: jokin hänen maailmakuvassaan on saanut särön.
Islantilaisilla on mutkaton ja kaunis suhtautuminen läheisten kuolemaan. Ilkka Malmberg kirjoitti Helsingin Sanomien helmikuun 2008 kuukausiliitteeseen artikkelin, jonka mukaan islantilaisissa sanomalehdissä on sivukaupalla muistokirjoituksia, negrologeja. Niitä kirjoittavat tavalliset ihmiset. Samalle vainajalle on usein kirjoitettu montakin muistokirjoitusta ja ne voivat viedä lehdestä koko sivun. Ammattia tai asema ei ole tapana mainita, mutta vainajan sukuhistoria, perheenjäsenet, synnyinseutu ja kotiosoitteet katunumeroineen päivineen ovat olennaisia tietoja. Muistokirjoituksia myös luetaan ahkeraan. Kuolleiden nimet luetaan kaksi kertaa päivässä radiossa.
Tässä tavassa on minusta jotain viehättävää. Edesmenneen osaa yhteisössä ja sen historiassa korostetaan. Ilkka Malmberg toteaakin Kuukausiliitteessä: ”Tämä on se Islannin juttu: jokaisen ihmisen elämä on kertomisen arvoinen.”
Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla –romaani sisältää kotimaisen kirjallisuuden riipaisivimman kohtauksen. Akseli Koskela saa sodan loppuvaiheessa rovastilta viestin: yksi hänen neljästä pojastaan – Voitto - on maaliskuussa juuri ennen rauhan syntymistä kaatunut. Akseli lähtee vaimonsa Elinan kanssa asemalle Voiton ruumista katsomaan.
Akseli kysyy ruumista, ja ruumiita kuntoon laittamassa ollut nimetön lotta vastaa:
- Koskela? Täällä ne on.
Ne?
- Kaks Koskelaa Pentinkulmalta. Voitto ja Eero. Toinen tuli tänään ja toinen eilen.
Silloin Elina pyörtyy.
Kirjallisuus heijastaa todellisuutta sanotaan.
Näin onkin.
Appeni käskettiin pois etulinjasta, kun hänen kolmesta veljestään oli kaatunut kaksi.
Koskelan Voitosta ja Eerosta tulee sankarivainajia. He eivät kuitenkaan olleet Pentinkulman ensimmäiset. Ensimmäisenä rintamalta arkussa palaa Valtu. Valtun - kylän hilpeäluontoisen Aunen ja pastorin eläväisen hurmuripojan lehtolapsen – sankarihautajaiset ovat juhlavat ja niissä on läsnä koko Pentinkulman kylä. Arvokas isänmaallinen tunnelma saa ironisia sävyjä, kun vanha pastori tietämättään siunaa todennäköistä omaa pojanpoikaansa. Aunen – äidin - tuska on musertavaa.
Äidin suru on musertavaa.
Samoin on tyttären.
Isäni täytti marraskuussa vuonna 2008 91 vuotta.
Joulun alla puhaltaja – se kumma kaveri - päätti kohottaa pillin huulilleen. Ja toisena adventtisunnuntaina pilli soi.
